Olen syntynyt tosi pienenä, rääpäleenä ja monentena lapsena. Ehkä siksi unohduin uuninpankolle rievun sisään kuivumaan lähes sokealta puapolta, lapsenpäästäjältä. Kun sitten lapsiakka tovin päästä saalistaan kyseli, alkoi puapo ensimmäisessä vedeltä näyttävässä pytyssä minuun kuivuneista rievuista irti liotella. Puaponhan piti ensin lapsiakka hoidella. Vesi oli reentekijän tervaista puunkäsittelyvettä, josta sai ruotiukko sanomaan: “Kun on tervapytyssä äpäräh kastettu, niin nimi pysyköh ta se olkoh Svetlana”.
Sieltäpä sulosointuinen nimeni köyhän Karjalan kunnailta, synkeältä sota-ajalta on. 1944 syyskesällä, kun kylämme oli poltettu ja suuri joukko kyläläisiä saanut surmansa, tuli kylään kuorma-autoja. Käsky oli käydä lavalle ja tavaraa sai ottaa sen verran kuin kainaloon mahtui. Aikaa oli niin vähän, että kaikki kauempana niityillä, pelloilla tai metsässä työssä olevat eivät ehtineet mukaan. Meiltäkin jää kaksi veljeä.
Eikun matkaan, ihmemaahan Suomeen, jossa monessa paikassa ryssät ja mustalaiset saivat saman kohtelun, “Ei tänne”. Kuljimme pitkin maata Suomussalmen Raatteentieltä tulleina, paikkakunta kerrallaan Savoon asti ja sitten takaisin Kainuuseen, jonne asetuimme ja josta hieman yli 13-vuotiaana läksin suureen avaraan maailmaan onneani etsimään.
Monessa ammatissa olen ehtinyt olla, vaan valtion palveluksesta pääsin niukalle eläkkeelle. Mieheni kuoli kolmisen vuotta sitten, joten opettelen vasta yksinoloon. Käyn parissa piirissä vapaaehtoisena mukana olemassa.
