Ajan kulumisella on puolensa.

Puolia on monenlaisia

Satu — Sat, 30 May 2009 18:57:46 +0000

Tervetuloa Mikkelin Setlementti ry:n Sentraalin kirjoittajaryhmien verkkonäyttelyyn “Ajan kulumisella on puolensa”. Valikosta oikealla löytyvät aiheet ja kirjoittajat, voit tutustua näyttelyyn joko aihe tai kirjoittaja kerrallaan. Alta voit lukea tekstit vapaamuotoisessa järjestyksessä. Olet vapaa kommentoimaan jokaista kirjoitusta. Jätä vaikka oma tekstisi vastauksena ajatuksia herättäneeseen tekstiin tai kiinnostavalle kirjoittajalle.

Kirjoittajat ovat halunneet esiintyä etunimellään ja ilman kasvoja. He ovat Sentraalin kävijöitä, ihania luovia aikuisia ihmisiä Mikkelistä. Kirjoittaminen on osalle heistä jo vanha tuttu harrastus tai tapa purkaa elämän paineita, osalle tämä on ollut ensimmäinen kosketus luovaan kirjoittamiseen. Kaikki ovat uskaltaneet koetella taitojaan ja tässä on tutustuttavana osa tuloksista.

Seitsemän tekstiä on kuunneltavissa äänitiedostona kirjoittajan itsensä lukemana. Tekstiin tulee aivan uusia sävyjä, kun sen kuulee luettuna. Seuraavassa näyttelyssä näitä enemmän.

Suomi on siitä ihmeellinen maa, että aikuisista lähes kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaminen on monelle mahdollisuus jäsentää menneitä ja tulevia, ehkä myös tarttua vahvemmin tähän päivään. Lue ja hämmästy mitä kymmenen sattumalta kokoontullutta ihmistä voi saada aikaiseksi vajaassa kolmessa kuukaudessa.

Tervetuloa.

Haikurunoelma “Kirkkopuisto”

Satu — Sun, 24 May 2009 17:32:08 +0000

tytöt ja pojat
puiston viheriöillä
olutringeissä

valkoiset läikät
samettiruohikolla
roskat vain jäivät

kunpa oppia
siistiksi voisivat
ja roskat veisivät

aurinko puistoon
kesänviettoon houkuttaa
nuorta ja vanhaa

soittolava ja
suihkulähteen solina
kesäviihdettä

Kuuntele haikurunoelma Kirkkopuisto tästä.

Pitsihuvilassa

Satu — Fri, 22 May 2009 10:22:38 +0000

Mielikuvitukseni turvapaikka on vanha valkoinen pitsihuvila, johon usein unta odotellessani menen. Siellä ei koskaan ole talvi, useimmiten lämmin kesä. Huvilassa on etelään järvelle päin suuri lasitettu veranta, jossa on valkeat rottinkikalusteet. Oleskelen verannalla ja järvelle viettävässä kauniissa puutarhassa, jossa on paljon vanhojen perennojen täyttämiä kukkapenkkejä. Kesähelteellä ilmassa leijuu huumaava kukkien tuoksu ja perhosia lentelee kukkien joukossa.

Hetken ihmeitä

Satu — Fri, 22 May 2009 10:18:24 +0000

Lapsenlapseni, poika pikkuinen,
ensi kertaa sylissäni
Minäkin osallisena
tästä elämän ihmeestä
Luojalle kiitollisena

♥♥♥

Kevättä ja kesää odotan
purkintötteröitä mullalla täyttelen
Siemeniä pieniä multaan ripottelen

♥♥♥

Menneet ovat ajat
kun kevään ihmettä omassa pihassa
ihastella sain
Mutta pienestä parvekkeestani
kiitollinen olen
Mitä kaikkea sinne laittaisin?

Vieno

Satu — Fri, 22 May 2009 10:11:22 +0000

Olen syntynyt tosi pienenä, rääpäleenä ja monentena lapsena. Ehkä siksi unohduin uuninpankolle rievun sisään kuivumaan lähes sokealta puapolta, lapsenpäästäjältä. Kun sitten lapsiakka tovin päästä saalistaan kyseli, alkoi puapo ensimmäisessä vedeltä näyttävässä pytyssä minuun kuivuneista rievuista irti liotella. Puaponhan piti ensin lapsiakka hoidella. Vesi oli reentekijän tervaista puunkäsittelyvettä, josta sai ruotiukko sanomaan: “Kun on tervapytyssä äpäräh kastettu, niin nimi pysyköh ta se olkoh Svetlana”.

Sieltäpä sulosointuinen nimeni köyhän Karjalan kunnailta, synkeältä sota-ajalta on. 1944 syyskesällä, kun kylämme oli poltettu ja suuri joukko kyläläisiä saanut surmansa, tuli kylään kuorma-autoja. Käsky oli käydä lavalle ja tavaraa sai ottaa sen verran kuin kainaloon mahtui. Aikaa oli niin vähän, että kaikki kauempana niityillä, pelloilla tai metsässä työssä olevat eivät ehtineet mukaan. Meiltäkin jää kaksi veljeä.

Eikun matkaan, ihmemaahan Suomeen, jossa monessa paikassa ryssät ja mustalaiset saivat saman kohtelun, “Ei tänne”. Kuljimme pitkin maata Suomussalmen Raatteentieltä tulleina, paikkakunta kerrallaan Savoon asti ja sitten takaisin Kainuuseen, jonne asetuimme ja josta hieman yli 13-vuotiaana läksin suureen avaraan maailmaan onneani etsimään.

Monessa ammatissa olen ehtinyt olla, vaan valtion palveluksesta pääsin niukalle eläkkeelle. Mieheni kuoli kolmisen vuotta sitten, joten opettelen vasta yksinoloon. Käyn parissa piirissä vapaaehtoisena mukana olemassa.

Ikävä

Satu — Fri, 22 May 2009 09:40:13 +0000

Minä useesti ikävöin
tietämättä oikein mitä!
Ehkäpä kasvaa suureksi ja viisaaksi
Ehkäpä lähes kaiken tietäisin,
että oikein toimia osaisin
että en tarvitsisi toisten apua
ja että pysyisin niin vahvana
etten koskaan tekisi pahaa.

Minä vieläkin ikävöin…
Vaikka vaikea tunnustaa sitä
että en kasvanut kyllin viisaaksi,
että rajallista on tietoni,
että loukkaan tyhmyydessäni toisia,
ja joka päivä tarvitsen apua.
Ja joskus mielessäni syytän Jumalaa
miksi teki Hän heikon minusta!

Minä useesti ikävöin,
tajuamatta tarkoin mitä.
Ehkä takaisin lämpöiseen lapsuuteen,
kaukaiseen huolettomuuteen,
äidin syliin aurinkoisiin päiviin,
kun isällä oli tieto kaikkeen.
Ja pahuus oli suljettu jonnekin
tietymättömiin, tajunnan takaisiin!

Minä useesti ikävöin,
vaikken edes tunnusta sitä.
Että lapsuus on vaihtunut vanhuuteen
nykyisyys läsnä on huolineen.
Äiti on pois, taivas pilviin peittynyt
taatonkin tiedon mana on vienyt.
Paha palannut on jällehen
perimään maailman itselleen.

Minä useesti ikävöin,
vieläkään tietämättä mitä.
Ikäänkuin takaisin taivaaseen
toivoisin minäni palanneen,
alkukotiinsa, alkutilaansa.
Ikiaikaiseen kirkkauteen,
jonne maailmana äänet ei kuulua voi
jossa vain Luojan ääni humisten soi.

Hallanhuuru

Satu — Fri, 22 May 2009 09:29:45 +0000

Hallanhuuro kantapäissä
jäsenissä näissä.
Syksyn tuntu kevätsäässä
ajatukset seisoo päässä.

Mistä apu moiseen vaivaan, oloon
menenkö jo piiloon koloon?
Vai lähtisinkö opin tielle?
Iloa se toisi meille
elon syksyyn ehtineille.

Jospa sentään yrittäisin
muuten tässä jälkeen jäisin.
Onhan toki ilo tuttu
toisille se on helppo juttu.
Runosuoni heillä virtaa
minulle vain näyttää suuntaa.

Runoin tulkki mieluummin
jotenkin sen osaisin.
Annan siivet runoille
ihanille sanoille.
Kerron niistä maailmalle,
annan arvon toisille.

Rippikoulussa

Satu — Fri, 22 May 2009 09:23:52 +0000

Osuuskaupassa oli herkullisia ulkolaisia omenoita. Me pojat ostelimme niitä välitunnilla. Kaikki eivät malttaneet olla tunnillakaan syömättä. Omenan kanta oli aikalailla lentävää sorttia. Yksi kara lensi kappalaisen pöydälle. Siitä alkoi oppitunti aiheesta “Miten omena syödään”. Pappi kysyi, sattuiko kenelläkään olemaan syömätöntä omenaa. “Näyttäisin, mitä siitä jää tähteeksi”, kappalainen sanoi.

Lähipenkin pojalla oli punainen omena ja hän luovutti sen papille. Syöntinäytös alkoi. Pappi haukkasi omenasta palasia aivan normaalisti, mutta hän söi lopulta myös karan. Jäljelle jäi piikki, se piikki, josta omena riippuu puussa. “Tässä esimerkki”, hän sanoi.

Alkoi yskiminen ja kakominen. Luulimme, että kappalainen tukehtuu. Pojat supattelivat keskenään: “Taitaa se selvitä hengissä”. Omenan syömisestä ei sen jälkeen puhuttu rippikoulussa mitään.

Onni=mitä se on?

Satu — Fri, 22 May 2009 09:15:03 +0000

Onni on
osata ottaa
kädestä kiinni elämää.
Ystävän kättä kädessä pitää
tuntea miten elämä sykkii,
kunnes katoaa

Vain rakkaus jää.

Koulukiusattu

Satu — Fri, 22 May 2009 09:13:16 +0000

Pahuutemme miks
aina vallaan anastaa
lapsuudessa jo